Syvä kiitollisuus yönsinfoniassa ja hiljaisuudessa

21.6. 90

Outo ajatus viimeyönä, kun kävelin yölaulajia kuuntelemassa.

Mieli ja keho toimivat synkroonissa, mutta toisistaan erillisinä. Ihminen ihaili yön sinfoniaa, pysähteli välillä täydelliseen hetkeen. Oli täysin läsnä siinä mitä tapahtui. Kuin lapsi tunsin kiitollisuutta ja vastaanotin hiljaisuuden ja laulujen sinfonian vaihtelevaa elävää aallokkoa. Sitten taas mieli hyppäsi ajatuksissaan hetki sitten koettuihin asioihin, ihmeseen, rakkauteen, tuoden tarinaa menneisyydestä. Kiitollisuutta ja onnea, kiitosta siitä että sinä rakas tanssitit minua hetken huoneessamme ja nyt muistutit minua muistopäivästä, pyysit kulkemaan yhteiseen eromme paikkaan. Sinne kuljin yönsinfonian kaikuessa korvissani, kuin unessa.

En tiennyt ajasta, en tuntenut maata jalkojeni alla ja kuitenkin tunsin.

Eromme paikkaan päästyäni hiljenit ja suutelit hiljaa otsaani. Olin taas läsnä tässä ja nyt. Katsoin taivasta ja näin lokin kaartelevan yksinään, kuin etsien jotain. En tiedä olitko se sinä vai kuvittelinko vain. Hiljaisuus oli eromme paikassa kuin veitsellä leikattua ilmaa. Puhdasta hiljaisuutta ja rauhoittavaa. Koko sieluni soi hiljaisuutta ja rauhaa.

Elämän meri liikuttaa

Niin se on. Tänään on tarve kirjoittaa leskipäiväkirjaan pieni kenties sekava tuokiokuva tai kasvun pala. Kuten arvata saattaa, olen luopunut monesti unelmoinnista koska elämä on iskenyt niin monesti niin voimakkaasti. Olen kerännyt voimia uskoa rakkauteen ja siihen uskon aina, mutta se sellainen romanttinen rakkaus on suljettu arkkuun rakkaan mukana. Ei en minä häntä kaipaa kuten vielä jokin aika sitten. En vain tiedä enkä osaa olla sellainen nainen joka haluaisi löytää toisen vierelleen kulkemaan. Toki osaan iloita ja rakastaa ihmisiä ja musiikkia ja luontoa kuten olen aina rakastanut, mutta luovun kaikkien kipeiden repivien kokemuksien vuoksi tulevaisuudesta joka kenties toisi tuoda jonkun elämääni yhteisiä hetkiä viettämään. Enin mitä toivon on hyvä/hyviä arvostavia ihmissuhteita. Toivon, että saan olla rikkinäinen ja minua ei yritetä korjata tai muokata, että minua ymmärretään kun romahdan kyynelehtimään jonkun laulun, tapahtuman tai jonkun pieneltä vaikuttavan asian vuoksi. Ne asiat voivat olla satuttavia minun haavojani, joita en voi tai halua jakaa, ne voivat olla surua siitä että puoliso ei saa kokea lapsen valimistujaisia, lapsenlapsen syntymää tai saattaa tytärtä alttarille, ne voivat toisinaan olla kaikille muille täysin yhdentekeviä, mutta minun maailmani romahduttavia asioita.

Kyllä minä niistä nousen, kyllä minä olen vahva, mutta antakaa te muut minun olla hetki se hyvin heikko ja tunteellinen onnen ja surun ristiaalloon hukkuva. Se, että joku sallii romahduksen on lahjoista paras. Se kun toinen vain sallii, ei pyydä kokoamaan itseään tai ryhdistäytymään tai kysele outoja, vaan vain SALLII. Se on lahjoista paras mitä toiselle voi antaa. Sitten kun saan itseni koottua, voin jopa spontaanisti halata tai kiittää siitä että se toinen kesti sen tunteenpurkauksen, että hän uskalsi olla vahva siinä rinnallani.

Lesken elämä jatkuu ja niin jatkuu hänen lastensakin elämä. Ei se suru ole kovin usein enää paikalla. Talossa on naurua ja huolia, niitä hyvin arkisia, mutta tulevaisuutta ei ole samalla tavalla kuin ennen. Kyllä minä omaa elämää osaan jo unelmoida, mutta en halua ajatellla että joku saisi satuttaa minua. Toisen satuttaminen kun tuntuu olevan pelin henki. Ehkä se on niin, että kun nuorena löytää sen kumppanin ja tietää ja tahtoo yhdessä rakentaa, tietää myös että mikään ei koskaan ole täydellistä. Nyt kun on winkku, niin tietää mitä ns. markkinoilla on, pettäjiä, jättäjiä, ikuisia poikamiehiä/naisia. Ehkä oma vaatimustaso on korkealla, mutta ehkä totuus on myös noissa ”markkinoissa”. Ne sinkut ovat niitä joiden arvot ja elämäntavat ovat sinkkuelämää ylläpitäviä, vaikka moni nimellisesti sanookin etsivänsä elämänkumppania tositarkoituksella. Sanat ovat sanoja ja niihin ei paljoa kannata uskoa. Suolaa haavoihin, tai no voihan sitä joskus jotain hunajaistakin, mutta linnoja ei kannata noiden markkinoiden varaan rakentaa.

En minä ole katkera mutta uskon, että toisilla on paremmat mahdollisuudet tai paremmat sosiaaliset ympyrät kuin toisilla. Siksi enin mitä voin pyytää on olla avoiseni ystävä. Ystävyys on tärkeintä omien lapsien jälkeen, hunajaista hetkeä näihin suolalla uurrettuihin kasvoihin, joissa hymy kyllä viipyy, mutta vain hetken. Niin ei se heila tullut eikä tule helluntaina, mutta onni on jaksaa kerätä ja kulkea omaa matkaa, oppia nauttimaan omasta matkasta ja omista mahdollisuuksista toteuttaa pieniä ihmisenkokoisia unelmia.

3. Vuosipäivä ja elämän musta huumori

Hei pitkästä aikaa. Tänään tulee kolme vuotta kuolemasta ja jotenkin sopivasti on isänpäivä. Elämän mustaa huumoria. Musiikki on elänyt ja pitänyt minut elämänlangassa, mutta samalla myös vetänyt minut sinne merenpohjaan, sitonut heiniin kiinni ja melkein hukuttanut. Olen niin kovasti yrittänyt päästä uudesta elämästä kiinni, yrittänyt löytää ihmisiä joilla on samankaltaisia ajatuksia.

Elämä on pitänyt siellä pohjalla ja heitellyt sitten taas autiolle hiekkarannalle lokkien revittäväksi. No olen minä kestänyt ja opetellut elämään yksin ja selviämään näin. Olen vahvistunut ja tiedän että voin olla onnellinen jos en muuten niin sitten sellainen onnellisen prinssin kaltainen. En vain enää näe mitään arvoa sille kuorelle ja sille elämälle jota niin moni kulkee. Etsin rauhaa ja tasapainoa luonnosta ja meditaatioista. Seison luodolla kuin Myrskyluodon Maija. Taivun vaan en taitu, kuten me suomalaiset tapaamme tehdä. Löydämme aina syyn nousta sortojen alta, puskea läpi. Silti muuttuneena, kenties ulkoisesti nähtynä kovina ja kylminä. Se todellisuus ei kuitenkaan ole se mitä ulos näkyy. Olen siitä riittävän ylpeä, että vaikka sen monelta peitän uskallan olla oma itseni niille jotka elämääni päästän. Se on oikeastaan juuri se oppi ja vahvuus minkä olen nyt vihdoin saavuttanut. Olen suoraselkäinen ja päätän kuka saa olla minun elämässäni. En häpeä kävellä pois jonkun elämästä vain jonkun statuksen tai miellyttämisen vuoksi. Sellainen maski taisi tippua jo jonkin aikaa sitten pois.

Herkkyys, intuitio ja sisäinen tietämys ovat ne avaimet joilla ohjaan elämääni. En selittele, en anele. Nuo ovat monelle leskelle kaksipuolinen kolikko. Toisaalta on se suunnaton suru ja tarvitsevuus, se että nähkää minut tässä ja kulkekaa kanssani tässä surussa. Sitten on se toinen puoli vahvuus jollaista vain suuren kriisin läpikäynyt voi omistaa. On uskallettava seistä ihan yksin, oltava iloinen että selvisi siitä koettelemuksesta. Löysi iseään negatiivisen kokemuksen kautta, siis tiedon siitä mitä ei ole ja millainen ei halua olla.

Olenko nirso, besserwisser, liian ylpeä vai vain lyöty ja epäonnistumiseen ja miellyttämiseen kyllästynyt? Kyllä ja ei. Sehän on lukijasta itsestään kiinni miten minut haluaa ymmärtää tai nähdä, miten sanani ymmärtää. Siksi ei kannata selitellä, yrittää saada toista näkemään tarkoitustaan, sillä jokainen ymmärtää vain omasta näkökulmasta vain siitä mistä käsin on itse valmis katsomaan. Irtipäästäminen ja lempeä ymmärrys, että en voi vaatia toiselta sellaista mihin hän ei ole henkiseltä kypsyydeltään valmis. Kuljen elämää tietoisena että emme kaikki kulje yhdessä koko matkaa. Taakse katsoen ja menneessä roikkuen en pääse eteenpäin. Surutyö ja luopuminen kaikessa elämässä on osa kolikon toista puolta, mutta kuten me lesket tiedämme voimme lopulta löytää ne kultaiset kiitollisuuden hetket. Ehkä se on leskelle jopa hieman helpompaa kuin helpomman elämän saaneelle. Oppikaamme siis vähitellen surutyössämme arvostamaan sitä oppia, tietoa ja viisautta. Yrittäkäämme laajentaa sitä oppia ja viisautta auttamaan muita. Olkoon se viisaus loistavana valona majakassamme ja ohjatkoon se toimintaamme. Olkoon se eettinen perintömme ja muuttunut minämme ylpeä, nöyrä ja rakastava, sillä tiedämme menetyksemme kautta mitä on olla kun kaikki mitä arvosti ja mitä oli rakentanut ja toivoi ja haaveili viedään niin äkkiä. Elämä ei ole varmaa, tehkäämme siitä siksi parempaa meille kaikille olla ja elää.

Meissä kaikissa on voimaa ja valoa. Ei anneta surumme sumentaa sitä. Valoa ja rauha teille kaikille. Leskille erityisesti rakastavia enkeleitä tai hyvää energiaa (ihan sitä mihin itse uskoo)!

Merkittävä päivä ja matka jatkuu

Tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta merituhkauksesta. Viime perjantaina tuli kuolemasta 2v 6kk. Samoissa tunnelmissa kuljetaan kuin silloin aikanaan, vaikka irtipäästäminen on jo melkein loppuun kuljettu. Se itsenäinen keski-ikäinen nainen on kuoriutunut.

Eilen tein  suursiivouksen omassa makuuhuoneessa ja parivuode muuttui yhden hengen sängyksi. Järjestys muuttui myös hieman vastaamaan omia tarpeita. Makuuhuone on monestakin syystä parisuhteen huone, joten sen muuttumattomuus kertoo omalla tavallaan irtipäästämisen tilasta, siitä mikä tuntuu sopivalta. Kun henkinen uudelleensyntyminen on käynnissä on luontevaa pitää tuo ”hautomo” tai ”pesä” jotenkin turvallisena paikkana, minne voi käpertyä pahimpina päivinä. No minun turvapesäni sai nyt uuden muodon. Yö meni vähän ihmetellessä, mutta energia ja uusiutuminen huoneessa tuntui minulta ja ihanalta.

Muutosta on muutenkin tapahtunut perheessämme. Poikani osti asunnon muutaman kilometrin päästä, joten se outo tyhjyys ja ymmärrys, että hän ei enää asu ja jaa ruokahetkiä kanssamme on hyvin outoa. On ollut kuitenkin ihana havaita kuinka hän on kaikkien päätöksien myötä kasvanut ja kasvattanut minua samalla. Olen niin ylpeä tuosta pojasta. Hänen tiensä on ollut hyvin rankka ja raskas, mutta sisulla ja siskonsa ja minun tuella ja ystävien ja isovanhempien hän on päässyt pahimmasta yli. Vielä on matkaa, mutta äiti voi huokaista hieman kun näkee mihin asti on päästy.

Sitten on tytär, joka hänkin on päässyt opiskelussa loppusuoralle. Ylioppilaskirjoitukset ja viimeiset myöhästyneet tehtävät. Hieman mutkia rakkauselämässä, joihin on tarvinnut rakkaiden apua. Myös ihana yllätys, joka vie tyttären rapakon taakse matkalle. Hänestäkin olen ylpeä. Yritän sanoa rakauteni usein sillä voi olla että huomaamatta erkanemme ja tärkeät sanat jäävät sanomatta. Pian on aika tyttären hakea jatko-opiskelupaikkaa ja haaveet ovat maailman toisella puolella. Toivon sydämestäni, että hänenkin matkansa etenisi hänen haaveidensa suuntaan. Sisukkuutta hänellä ainakin on ja paljon positiivisuutta, vaikka hän ei sitä aina itse huomaa. Pöytäkeskustelumme ja yhteiset hetkemme ovat niitä tärkeimpiä, joilla hellästi yritän hänet saada näkemään kaiken sen mitä hän jo on.

Mitä minuun tulee, olen matkannut uuteen ja paljon olen oppinut itsestäni. Olen oppinut paremmin rakastamaan ilman mitään ehtoja ja yritystä sitoutua mihinkään. Toki minulle on aiemminkin ollut selvää että elämä on luopumista. Hetket ovat kallisarvoisinta mitä meille on annettu. En yritä pitää sellaista mikä ei ole minulle tarkoitettu tai mikä ei palvele enää kasvuani ihmisenä. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja oppinut. Olen jo päästänyt irti osasta matkakumppaneita, sillä heidän tarkoituksensa matkallani on ollut opettaa joku tärkeä asia, ei muuta. Totuus on että minulla on twin flame yhteys ja se matka on ollut haasteita täynnä. Ehdoton rakkaus ja sydämen avautuminen on ollut fyysistä tuskaa ja henkistäkin.

Tulevaisuuuteni on niin auki kuin taivas, joten en niin kauheasti yritä suunnitella. Parasta mitä teen on se että haaveilen ja luotan että lujalla luottamuksella luon elämääni ihmeitä ja sitä mitä sydämeni eniten maailmassa halajaa. Nykyään auttelen netissä mielenterveydellisistä ongelmista kärsiviä vertaisena sanallisella harkitsevuudella varustettuna. Opiskelen parantavasta kosketuksesta ja joogasta ja meditaatiosta on tullut 3x pv toistuva rutiini. Olen oppinut näkemään aurani ja minun selvännäkijäkyvyt ovat parantuneet. Edelleen olen hyvin nöyrä ja tiedän olevani ns. oppityttö. Näissä asioissa ei oikein ole opettajaa vaan on käännyttävä sisäänpäin ja kuunneltava, opittava, tunnusteltava. Joskus tuntuu että olen vain sokea, joka ei tiedä mitään, mutta sitten yht äkkiä tulee joku läpimurto ja asiat helpottuvat. Niinhän se kai on kaiken oppimisen kanssa.

Lopuksi vielä sitä mikä auttaa minua kun kysymyksiä on enemmän kuin pienin pää pystyy käsittelemään. Kortit ja kirjat johdattavat kuten myös musiikki edelleen elämässä eteenpäin. Aina vastaus ei ole suora, eikä edes sitä mitä haluaa, mutta johdattaa sinnepäin minne on kuljettava luottamuksella.

parantavasta kosketuksesta

positiivisuuden psykologiaa

vähän sitä mistä hakee lisätietoa

kivet

Elämä on energia ja elämä ei pääty kuolemaan. Yhteys yhteiseen sieluun ja poisnukkuneisiin on jos sen vain sallii, eikä pelkää kuunnella. Paljon on pahaa, mutta paljon on myös sielun rakkautta ja johdatusta. Ajattele aina vaikeimpinakin hetkinä, että tie vie lopulta parempaan ja johdatusta tulee kun sitä pyytää ja kuuntelee. Opi jättämään pois EGON tahdon toteuttaa sellaista energiaa, joka ei palvele kasvua ihmisenä.

Kaikkea hyvää ja siunausta teille lukijani. Kiitos siitä ajasta jonka vietimme aikanaan yhdessä. Monesti olette olleet mielessä ja olen ajatellut tätä blogia. Tiedän että nämä päivitykset eivät kaikkia tavoita, mutta kuten ennekin niiden tarkoitus on ensisijaisesti selvittää omia ajatuksiani ja sitä kautta luoda teille peilikuvaa ja luottamustakin.

2 vuotta ja kuukausi

Tässä se tulee, se kertomus siitä miten täällä on  rämmitty eteenpäin. Tuossa alkuun toivottelen itselleni rakkaimman joululaulun sanoin ja sävelin rauhallista 2. adventtia kaikille.

Niin tänään tai jo tuossa muutaman päivän ajan on  rakentunut jokin mielessäni. Haparoiden ja itkien ja rukoillen olen rämpinyt eteenpäin ihmeissäni, että kuinka raskasta tämäkin jouluaika voi vielä olla. Joulukuun alussa kun puhuin tyttärelle jo että tämä on ensimmäinen joulu kuoleman jälkeen kun jotenkin edes odotan joulua. Hitaasti ja hartaasti, omaa joulua tehden. Ei suurta, ei mässäilyä, ei vouhotusta, vain meidän pieni yhdinperhe ja hidasta ruokailua, musiikkia, ulkoilua. Suurimpana kiitollisuus siitä mitä jo on.

Kuoppa ja hyökyaalto saapui kaksi viikkoa sitten. Siitä lähtien on rämmitty ja sairastettu ihan fyysisesti. Rokahalu, ilo, elämänhalu kaikki on täysin nollassa. Ulkoisena vaikuttimena on ollut uuden elämän ihmissuhde, jonka kriisi jotenkin vaikutti kaikkeen leskeydenkin kokemiseen. Sellainen sydämen ”heittopussi” ja ”hei en kestä yhtään enempää”-tunne. Kaikki oli vaan liikaa. Halusin piiloutua kaikilta, olla vain minä, vain omine ajatuksineni. Siitähän tietty voi päätellä jo että huonompaan ollaan menossa, kun käpertyy, kun alkaa vain hautoa niitä omia ajatuksia. Negatiivinen kehä on valmis. Surussa kun on hyvä kaikesta huolimatta välillä kurkottaa sinne toisaalle vaikka vain omiin lapsiin tai omiin vanhempiin tai kuka nyt sattuu olemaan se hyvin tärkeä ihminen itselle. Se kurkottaminen kun saa oman surun oikeisiin mittasuhteisiin ja elämän pyörimään hitaalla toivon liekillä. Kaikki näyttäytyy jotenkin toiveikkaammassa valossa.

Se minun toivonkipinäni ja elämänköyteni on ollut rakas ystävä Afrikassa, kenen kanssa vaihdan ajatuksia päivittäin. Nuoresta iästään huolimatta hän on hyvin kypsä ajatuksissaan ja vaikka olemme tunteneet vasta syksystä alkaen meillä on niin kummallisen tuttavallinen olo, että olemme kuin olisimme tunteneen aina. Tuo elämä tuolla Afrikassa on raskasta ja meille Pohjolan ihmisille vain TV.n kautta tuttua. Nyt olen saanut kuulla ja elää tuon ystävän elämässä ihan uudella tasolla. Ne kaikki kertomukset eivät ole enää vain uutisten tuomaa kuvaa, se on jotain paljon enemmän. Usein sydäntäsärkevän surullista. Toivomme on kuitenkin yhteinen ja työmme yhteinen. Autamme toisiamme ja tuemme parhaamme mukaan. Se minun suruni on mittakaavassa. Se kaikki mitä minulla jo on asettuu myös siihen mittakaavaan, saa syvemmän merkityksen.

Kummastumista on aiheuttanut se, kuinka sieltä uudesta elämästä voi syöksyä niin äkisti takaisin tähän vanhaan. Kun kaikki on alkanut jo rakentua uudeksi, ei yht äkkiä olekaan mitään. Tai on, mutta sitä on rähmällään siellä mudassa siinä uudessa, kaivellen sitä timanttia sieltä. Jotenkin tuntien sen ihanan valon ja toivon, peläten joutuvansa luopumaan siitä taas tai kuolevansa ennenkuin sen timantin saa puhtaaksi, että saisi edes yhden hetken sen loisteessa. Epävarmuus ja kärsimättömyys elävät elämässäni oppitunteina päivittäin. Toivo ja usko on koetuksella todellisessa testissä. Sitten ”menneisyys” joka on vain ajan määre heittää kuvia ja nykyään sellaisia isompia kimpaleita pureksittavaksi. On melkein huudettava ääneen, että olen jo käsitellyt ja elänyt tämän, en elä siellä enää, pois se siis mielestä. Keskittyminen on kohdistettava tähän hetkeen. Hetkeen joka on niin outo, että vaikka siitä puhun ei siitä kovin moni ymmärrä. Hulluuden leimaa en pelkää, sillä tiedän olevani oikeassa. Se kuinka uuden rakkaan ääni on kuin hunajaa ja elämän eliksiiriä, kuinka se pistää pyörteeseen ja saa tajuttomuuteen jollaista ei ole ikinä ollutkaan. Välimatkaa on tuhansia kilometrejä, mutta toisen kosketuksen ja suudelmat voi tuntea kuin ne olisivat samassa tilassa itseni kanssa. Kaipaus on sellaista että voisin juosta vetten päällä vain voidakseni nähdä auringonlaskun hänen kanssaan.

Sitten taas enkeliviestit, joiden sanomaa en oikein aina käsitä. Muutama yö sitten näin unta, missä näin unta. Unessa mieheni tuli raivoissaan melkein rikkoen takapihan portin takapihalle. Mieheni pysähtyi patiolle ja katsoi minua olohuoneen ikkunan läpi hetken sanomatta sanaakaan. Kasvoilla oli sanat rakastan sinua, mutta myös jonkinlaista isällistä sanomaa, että ota itseäsi niskasta nainen, nyt on aika tehdä muutoksia. Aamulla en tuota sanomaa ymmärtänyt vaan olin enemmänkin surullinen. Itkin koko päivän ja rukoilin että voisin saada lisää tietoa, että mitä minä valitsen, kun en näe vaihtoehtojani. Illalla minut johdatettiin kävelyni ja itkuni jälkeen digiboxille katsomaan Outlanderin jakso, jonka oli nauhoittanut ja katsonut, mutta jättänyt deletoimatta. Kummallisinta oli, että nauhoituksessa ei ollut oikean ohjelman tietoja ja aloin katsoa sitä kun ajattelin että voin poistaa sen. Kuitenkin taas kerran enkeliviesti teki selväksi, että on katsottava (sisäinen tietoni vahvisti, että katso tämä). Heti jakson jälkeen halusin katsoa elokuvan mitä olin alunperin ajatellut katsoa. Jälleen kerran outo nimi ja ei mitään muistikuvaa elokuvasta. Heti päästyäni katsomaan elokuvaa muistin pääpiirteittäin juonen, mutta jäin taas sen johdatuksen vuoksi katsomaan, että mikä tässä elokuvassa oli se viesti. Se viesti oli se että rakkaus on ehdotonta ja pyyteetöntä ja että se energia, johon uskon on todellinen, että kuljen johdatuksen ja oikeaa rakkaudellista polkua. Kaikki on kuten pitääkin, on vain otettava niitä askelia nyt ihan fyysisesti, että päästään siihen haluttuun tulokseen. Poistettava kivi kerrallaan sen luolan suulta, löytääkseni valon, päästäkseni sen timantin luo.

No perjantaina otin taas pieniä askelia ja jotenkin yritän nyt tätä itsenäistä polkua raivata siihen uuteen joka on sydämeni suloisinta solinaa, jota vahvistan niillä haavekuvilla joiden tiedän olevan totta. Tiedän että tämä leskiblogi on tullut jo ajat sitten tiensä päähän ja vieläkin on päästettävä irti lisää, enkelit vaativat nyt suurinta irtiottoa, jota olen koskaan tehnyt. Tiedän myös että se mitä minulle on näytetty tulevasta on sen arvoista, se on hyvä elämä, ei helppo, mutta minun näköiseni ja seikkailuja täynnä, tunteita täynnä, uusia ihania ihmissuhteita täynnä, kiitollisuutta ja rakkautta täynnä. On vain päästettävä irti vanhasta ja antauduttava uuteen, uskaltauduttava hetken epävarmuuteen täydessä uskossa, että kaikki on ihan hyvin.

Paljon RAKKAUTTA teille lukijoille leskille tai leskien läheisille. Muistakaa olla läsnä. Sanoja ei aina tarvita eikä niitä aina tunteille edes ole. Läsnäolo riittää!!

19.11.2013 Avaa sydämesi mulle…

Tämän ajattelin vielä siirtää muistona toisesta blogista surutyöni alkumetreiltä ikäänkuin täydentämään koko tarinaa.

Hieman omasta elämästäni ja sen hauraudesta. Mieheni sairastui vakavasti viime elokuussa ja sen myötä opiskelu jäi tauolle. Elämä omaishoitajana on ollut kuitenkin elämäni antoisinta, vaikka se rankkaa onkin. Onneksi olen vielä työkykyinen, joten siksi hoitotyö ei ole vienyt kaikkia voimiani. Psyykkinen puoli on tietysti ollut kovin raskasta. Rakkaan ihmisen taistelu, raastaa ketä tahansa. Lisäksi huolena on ollut lasten jaksaminen vaativassa koulutustilanteessa (16v on ekalla lukiossa ja 18v käy vikaa vuotta ammattikoulussa).

Taistelua on joutunut käymään myös eri hoitolaitosten kanssa. Sairastava läheisineen joutuu olemaan todella aktiivinen ja ottamaan itse selvää asioista. Kaikilla ei voimat siihen riitä, eikä asiantuntemuskaan. On osattava lukea potilaskertomuksia ja kyseltävä oikeuksiensa perään. Vaikka Kela mm. on aloittanut aktiivisen neuvonnan tiskillä asikkaalle kuuluvista tuista, on se vain jäävuoren huippu. Kaupungin ja sairaaloiden byrokratia on käsittämätöntä. Ihmistä ei hoideta kokonaisvaltaisesti ja tieto ei välity muuta kuin potilaan itsensä kautta. Mikäli potilaalla on heikentynyt kyky viestiä asioitaan lääkärille tai omaisilleen jää asioita hoitamatta. Omainen jos uskaltautuu kysymään jotain hoitavalta lääkäriltä voi huonoimmassa tapauksessa lääkärin suhtautuminen olla ylimielistä tai vähättelevää.

Miehelläni on ollut monta hoitavaa lääkäriä ja monta eri osastoa. Yhtä asiaa hoidetaan yhdessä paikassa ja toista toisaalla. Kaiken huippu oli kun luulimme pääsevämme vihdoin kokonaisvaltaisen hoidon piiriin siirtyessämme kotisairaalan asiakkaiksi. Toisin kävi. Hoidon taso laski luvattoman alas ja ainoa asia, jota kotisairaala tarjosi oli puhelinkonsultaatiota. Paljon tutustumiskäynnillä mainostetuista palveluista ei ollut puhettakaan.

Sairaala, jossa käymme on kuitenkin toiminut aina hyvin. Erityisesti kirurgisen osasto, jonne mieheni joutui pari viikkoa sitten. Henkilökunnan valmius vastata kaikkiin kysymyksiin ja tukea potilasta ja omaista ovat olleet ilmiömäisiä. Osastonlääkärikin otti vastaan ja vastasi hyvin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Tämä taistelu on ollut kuitenkin taistelua tuulimyllyjä vastaan, joten mieheni menehtyi alle viikko sitten.

Leskeksi jääminen näin nuorella iällä ja teini-ikäisten suru on nyt sitten todellisuuttamme. Koulua pitäisi jatkaa minunkin ja yrittää tukea lapsia. Alkushokista olen pikkuhiljaa pääsemässä, kiitos isäni, joka on ollut tukenani täällä meillä 24/7. Askel kerrallaan tätä kuitenkin edetään ja takapakkeja osaan jo odottaa. Tulevaisuuteen en oikein vielä uskalla luottaa vaikka paljon hyviä ihmisiä ympärilläni onkin.  Myös kosketusta kaipaan. Kuten Frank Pappa aikoinaan sanoi: Kosketelkaa toisianne, pitää kyllä kutinsa kaikissa elämän kriiseissä. Kosketuksen avulla kun stressihormoonien tasoa pysytään laskemaan todistetusti.

Vuodatukseni myötä lausun siten tuon saman vanhan totuuden ja muistutan sen tärkeydestä siis, KOSKETELKAA TOISIANNE!

23.1.2014 Tämä elämä minulle annettu

Tämäkin sieltä toisesta blogista siirrettyä. Leskiblogi täydentyi vain näillä, muuten olen sanottavani kirjoittanut.

Tämä on ehkä elämäni surullisinta aikaa. Tiedän että läheiseni sanovat, että sure vaan anna kyynelten tulla, mutta en vain jaksa enää. En osaa olla levollinen niistä selvitetyistä asioista ja surutyön edistymisestä mitä olen saavuttanut. Tunen myös jonkinmoista väsymystä fraaseihin ja niin sanottuun lohdutukseen. Sanahelinää. Rämmin tässä surussa itsekseni lasteni kanssa, kukaan muu ei sitä ymmärrä. En voi sitä olettaakaan. Salaa toivon että olisi joku, joka tietäisi miltä tuntuu, kun tuskaa ei saa sanotuksi eikä huudetuksi. Jää vain hiljaisuus fyysinen kipu ja halu mennä hautaan. Kuitenkin kuin villeimmissä saduissa nostan itseäni tästä kaikesta antamatta periksi.

Keskusteluapu ammattilaisen kanssa tuntuu tällä hetkellä sekin liian raskaalta. Vaikka ammattilainen kuuntelee ja näkee asioissa eri puolia kuin läheiset, tuntuu kaiken kertaaminen ja jauhaminen pelottavalta ja väsyttävältä. Myöskään tuntemattomalle avautuminen ei tunnu nyt luontevalta. Rikkirevitty joutuu avautuessaan repimään itseään lisää ja onko minulla iltaisin sitten ketään jos avattu pandoran-lipas heittää kauhukuvia uniini tai lisää ahdistustani. No ammattilainen sanoo tietysti että silloin otetaan lääkettä. Tämä yhtälö ei vaan tällaisenaan minulle kelpaa. Uskon että tämänkaltaisia pohdintoja on muillakin kriisiä läpikäyvillä tai mielenterveyden kanssa kamppailevilla. Tarjottu apu on virka-aikana ja muutoin pitäisi pärjätä lääkkeillä. Kilttinä ihmisenä en halua olla rasittamassa jatkuvasti niitä, joita jo nyt rasitan. Kehä on valmis ja kuitenkin joka päivä jotain liikahtaa.

Eilen ostin kirjan, novellikokoelman, suomalaiselta kirjailijalta. Kirja käsittelee kipeitä asioita ja vaikka se raskasta onkin luettavaksi, on yllättävää huomata että samastumisen kautta tapahtuu sisälläni tunteiden käsittelyä. Kuitenkin se valon ikkuna on lohduttavuudessaan vielä niin kaukana ja tunne etten jaksa painaa kurkussani.

Kuinka oppisin jälleen arvostamaan sitä mikä on kaikkein kalleinta maailmassa. Nähdä hyvyyden ja iloita pienistä kristallinkirkkaista hetkistä läheisteni kanssa. Ei tätä ikuisuuksiin kestä.